2. INNOSTUKSESTA HARRASTUS

Innostuin viisivuotiaana valtavasti voimamieskisojen seuraamisesta. Noihin aikoihin alkoi voimamieslajien harjoittelukin, kun lumipallot nousivat pyöreiden kivien tapaan ja puupölkky selässä kiersin taloa ympäri sanoen, että minusta tuulee maailman vahvin mies!

Olin kiinnostunut myös muustakin urheilusta. Mieleeni on jäänyt hetki, jolloin minua muutaman vuoden vanhempi naapurin poika sitoi kengännauhoja koulun käytävällä ja sanoi minulle, että nyt Kirmo lähdetään pelaamaan jalkapalloa välitunnille. Pääsin toisella luokalla eli kahdeksanvuotiaana mukaan ala-asteen jalkapallojoukkueeseen.

Jalkapallo oli niin kiehtovaa, että pelasimme sitä ala-asteella talvellakin. Jos oli satanut lunta, kenttä tamppaantui pelikuntoon pelaamalla, eikä ulos unohtunut jäinen pallokaan haitannut pelaamista.

Innostuin paljon voimamieskisoista, kun ne olivat tuolloin todella värikkäitä, ja mukana kilpailemassa oli mahtavia persoonia. TV-lähetykset olivat toteutettu erittäin hyvin – oli hyvät musiikit ja loistava selostus. Mauri Myllymäki on mielestäni paras urheiluselostaja. Hän toi voimamieskisoihin lisää värikkyyttä selostuksillaan.

Kävimme veljeni Timo Varvikon kanssa katsomassa voimamieskisoja Kivijärvellä ja Saarijärvellä vuonna 1993 sekä jälleen Saarijärvellä vuotta myöhemmin. Veljelläni on ollut iso vaikutus voimailuinnostukseni syttymisessä. Kivijärvellä menin kysymään nimikirjoitusta Ilkka Nummistolta. Valitettavasti kynäni oli mennyt rikki, ja muste oli valunut hukkaan, eikä nimikirjoituksen kirjoittaminen onnistunut. Toisella kertaa sitten onnistui.

Keski-Suomen Vahvin Mies -kilpailun yhteydessä Saarijärvellä osallistuin itsekin lapsille tarkoitettuihin karkkikorinkannattelukisoihin Vesieläinpuistossa ja Kisasuojassa. Kisasuojassa voitin kisan ja karkkipussin. Minulla oli erikoinen taktiikka. Kun kannateltava kori oli varsin kevyt, niin kahden käden kannattelun lisäksi pidin koria välillä oikealla ja välillä vasemmalla kädellä.

Kuulantyöntö oli ensimmäinen voimakkuutta vaativa virallinen kilpalaji, johon osallistuin. Neljännellä luokalla kysyin opettajalta, että voisinko osallistua yläluokan sarjaan kuulantyönnön koulujenvälisissä kilpailuissa. Ikäisissäni ei ollut tuolloin kuulantyöntöä ohjelmassa. Näin ensikosketus kuulantyöntöön tapahtui tuossa kisassa kymmenenvuotiaana.

Keihästä heitimme naapurin lasten kanssa niin, että jokainen teki oman keihäänsä ja heitti sillä. Keihäästä sai tehdä minkälaisen vaan, jolloin keihään valmistus vaikutti oleellisesti siihen, minkälaisia kaaria kukin sai aikaan.

Juoksuratoina toimivat tuohon aikaan naapurin mansikkapenkkien välit. Talvisin hypättiin minareilla mäkihyppyä. Extremeksi touhu meni, kun kesällä hyppyristä hypättiin polkupyörällä. Puista tukkia nostin voimamiesten tapaan, ja isänmaallisina poikina lauloimme kaverini kanssa Maamme-laulun urheilemisen ohessa.

Olin kokeillut penkkipunnerrusta kotona jo hyvissä ajoin ennen kouluikää. Kuulantyöntöäkin pääsin harjoittelemaan ensimmäisen kuulakisan jälkeen kotosalla, kun vanhemmat hankkivat minulle 2,5 kilon kuulan, ja maalla asuessa harjoituskentälle löytyi tilaa helposti. ”Harjoitusvastustajat” löytyivät naapurista. Naapurin pojat olivat pari kolme vuotta vanhempia ja olivat aluksi minua parempia kaikessa, missä kisailimme.

Äitini Pia-Leena Varvikko on kertonut, että kotona oli viereisellä pellolla latu, jota olin eräänä päivänä joskus ennen kouluikää ollut hiihtämässä. Äitini oli katsonut ikkunasta ja kiinnittänyt huomiota, kun hiihdin pää toiselle puolelle kallistuneena. Hän huolestui, onko niskoissani jotain vikaa.

– Miksi pidät päätäsi tuolla tavalla?

– Ole hiljaa! Täältä tulee Halli Kilvesniemi!

Hiihtoa harrastettiin Tarvaalan ala-asteella varsin paljon. Kolmen koulun kisat olivat jokavuotinen perinne hiihdon saralla. Hiihdossa en pärjännyt alaluokilla ollenkaan. Sijoituin kolmen koulun kisassa 20. sijalle. Katselin ihaillen, kun yläluokan pojat saivat palkinnoksi pokaaleja. Ajattelin, miten hienoa olisikaan, jos joskus saisin itsekin palkinnoksi pokaalin.

Hiihtokisoihin lähdin aina intoa puhkuen, vaikka menestystä ei tullutkaan. Suksia voideltiin kisaa edeltävänä iltana. Palkintojenjaossa buuasimme Linnan ja Lanneveden kouluille niin paljon kuin ääntä vain lähti. Reilun pelin hengessä oli vielä opittavaa.

Eräässä kilpailussa sukseni lähti loppumatkalla irti. Maaliin tulin yhdellä suksella – vaikka sitten väkisin. Kilpailussa sijoituin jälleen peräpäähän, mutta minut palkittiin kilpailun jälkeen sisukkuuspalkinnolla. Palkintona ei ollut vielä himoitsemani pokaali, mutta valkoinen pipo kuitenkin.

Voitin itseäni selvästi paremman hiihtäjän, kun kokeilimme hiihtää kilpaa jalkapallokentän halki. Lyhyen matkan hiihto olisi voinut sopia minulle, mikäli sellaisia olisi järjestetty.

Viidennellä luokalla olin harjoitellut kuulantyöntöä edellisen vuoden ensimmäisen kuulantyöntökilpailuni jälkeen. Sijoituin koulujenvälisissä kilpailuissa toiseksi. Voiton vei vuotta vanhempi poika.

Hiihdossakin välituntihiihto toi sen verran tulosta, että sijoituin kolmen koulun kisassa kuudenneksi. Sijoitus tuli paljolti sen ansiosta, että osasin hiihtää kohtalaisen hyvin ja voitin näin minua parempikuntoisia poikia.

Koulujenvälinen uintiviesti oli myös jokavuotinen tapahtuma. Olin voittavassa joukkueessa mukana kolme kertaa. Näin pokaali tuli voitettua, mutta ei vielä omaan palkintokaappiin, vaan Tarvaalan ala-asteen palkintohyllyyn.

Noihin aikoihin kovin kilpakumppanini oli Lauri Pihl, joka ei suostunut häviämään helposti, oli sitten kyseessä jalkapallo tai uinti. Opin, että voitto ei tule helposti, mutta jos on tarpeeksi hyvä, niin kuka vaan joutuu taipumaan.

Kuudennella luokalla voitin koulujenväliset kilpailut kuulantyönnössä ja olin ankkurina pikaviestijoukkueessa, joka sijoittui kolmanneksi. Pärjäsin nopeutta ja voimaa vaativissa lajeissa, mutta kestävyyslajit eivät sopineet minulle niin hyvin.

Kuulantyönnön pakitustekniikan olin opetellut 11-vuotiaana itsenäisesti ilman valmentajaa. Veljeni sanoi minulle, että nauhoita kuulantyöntöä televisiosta ja ota mallia. Siltä pohjalta opettelin tekniikkaa. Penkkipunnerruksessa nostin 12-vuotiaana 80 kiloa.

Suurin pettymys ala-asteen urheilukisoista oli jalkapallo-ottelu Lanneveden koulua vastaan, jonka voitimme vain maalein 6–5. Ainoastaan murskavoitto olisi riittänyt. Suunnittelin 12-vuotiaana itse kokoonpanot ottelua varten. Muistan myös ideoineeni koulujenvälistä jalkapalloturnausta, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Jalkapallossa ei tuohon aikaan ollut Saarijärvellä seuraa ollenkaan. Olin 10-vuotiaana pelannut vuoden jääkiekkoa, mutta jalkapallo kiinnosti enemmän. Ala-asteella jalkapalloa mentiin pelaamaan vapaa-ajallakin koulun kentälle. Matkat kuljettiin polkupyörillä. Jalkapalloinnostus ei lopulta johtanut koulun pelejä ja myöhemmin puulaakia pidemmälle, mutta monipuolisesta urheilemisesta sain hyvän pohjan miltei mihin lajiin tahansa. Voimailulajit veivät minut mennessään.

Tuli ala-asteella tehtyä muutakin kuin urheiltua. Kerran kiipesimme koulun varaston katolle. Koulun keittäjä tuli kameran kanssa ottamaan todistusaineistoa pahantekijöistä, jolloin kaikki muut, paitsi minä, pakenivat paikalta – jäin katolle poseeraamaan kuvaa varten.

Musiikki oli Tarvaalan ala-asteella merkittävässä roolissa. Jokavuotisella lauluillalla koulumme keräsi varoja luokkaretkiä varten. Olin neljänä vuonna mukana tiernapojissa. Ensiksi kahtena vuotena Mänkkinä, sitten yhtenä vuotena Murjaanien kuninkaana ja lopulta kuudennella luokalla kuningas Herodeksena. Pianotunneilla kävin myös ala-asteella. Soitin äitienpäiväjuhlassa kappaleen nelikätisesti opettajan kanssa. Lopetin kuitenkin pianonsoiton, mutta sain siitä hyvää pohjaa musiikin harrastamiseen tulevaisuudessa.

Musiikkia harrastimme omalla tavallammekin, kun meidän linja-auto ei saapunutkaan urheilukentälle, ja opettaja sai sovittua meidät Lanneveden koulun linja-auton kyytiin. Me tietenkin valtasimme takapenkin ja aloimme laulaa.

– La-la-la-la Lannevesi haisee!

Olimme pelanneet välitunneilla rytyä, joka oli ikään kuin amerikkalaista jalkapalloa ilman varusteita. Ryty kuitenkin kiellettiin meiltä keskiluokkalaisilta, kun eräältä oppilaalta murtui molemmat ranteet kyseisessä pelissä. Jalkapallossa kävi lähes samalla tavalla, kun potkaisemani pallo osui erästä tyttöä ranteeseen ja ranne murtui.

Vuorenkunkku oli myös suosittua välituntitoimintaa. Lumikasan päällä oleva oli niin kauan vuorenkunkku, kunnes joku heitti hänet alas ja otti kuninkaan paikan itselleen. Välitunnilla kävin myös joskus nostamassa koulun alueella ollutta kiveä.

Urheilun ohessa tuli käytyä kouluakin. Ala-asteen viimeisessä todistuksessa kaikki muut arvosanat olivat yhdeksää paitsi seiskat kuvaamataidosta, käsityöstä sekä tietenkin käyttäytymisestä ja huolellisuudesta. Syyslukukauden todistuksessa matematiikka oli vielä ollut kymppi. Opettajan kanssa kävimme keskustelun matematiikan arvosanasta.

– Tällä menolla et ole enää kauan kympinlaskija.

– Oon ainakin kevääseen asti!

Ala-asteen jälkeen oli siirtyminen Tarvaalan koulusta yläasteelle Saarijärven keskustaan. Mieleeni on jäänyt tilanne, jossa koulun lähettyvillä oli puinen tukki, jota tietenkin piti mennä nostamaan suorille käsille. Joku selosti nostoa.

– Ei jumalauta! Toi jätkä nostaa 90 kiloa penkistä!

Oli aika lähteä penkkipunnerruskisoihin!...